The Land of the Troll / Behexen

Tämänkertainen löytö osuu vuoden 1997 tienoille, jolloin hämeenlinnalainen Lords of the Left Hand -niminen black metal bändi oli muuttanut nimensä nykyisin varsin tunnettuun Behexeniin ja julkaissut ensimmäisen demonsa tällä nimellä. Eternal Realm on demonakin hieman erilaista tavaraa - niin oli myös aiempi Reality Is in Evilkin - kuin minkälaisena Behexen nykyään tunnetaan. Musiikki on enemmänkin sukua juuri tuohon aikaan jopa buumiksi nousseen melodisen black metallin kaltaista mäiskettä. Sitä syntikkaa on siis luvassa ihan reiluinkin vedoin, vaikka musiikissa sentään pysyy tietty raakuus, eikä mitään Dimmu Borgirin tapaista sentään ole luvassa. Muutenhan tuo onkin varsin tyypillistä suomalaista black metallia, siltä parhaasta päästä toki. Äänimaisema on karkea, mutta tarpeeksi selkeä, hyvin ajalleen tyypillinen kasettidemosaundi siis. Tuo kyseinen biisi on muuten ilmeisesti, ainakin osittain laulettu suomeksi, mutta kuten arvata saattaa, ei sanoituksia löydy sitten mistään. Mukava olisi nuitakin lukea, kun selvää muutamaa sanaa lukuunottamatta saanut tarpeeksi. Uusintajulkaisua siis kehiin, kaikki kolme demoa samaan nippuun. Sen verran kovaa kamaa ovatten kaikki, että tuon ansaitsisivat.

Silver Moon / Aske

Jos oli Piparnakkeli tutkinut vanhoja kraut-rock kammioita, olen minä tehnyt omaa odysseiaani vanhojen suomalaisten black-, death- ja thrash metalli yhtyeiden demojen parissa. Aikaisemmassa postauksessani hehkutin Vornat -nimistä black metal bändiä, joten nyt on aika kiinnittää huomiota samassa skenessä operoinutta Askea kohtaan. Metal-Archivesin mukaan yhtye on ollut kasassa jo vuodesta 1991 ja julkaissut kaksi demoa; Goatfuck [1997] sekä Saatan Legio [1998], priima kamaa molemmat. Nuo demot on julkaistu melko tuoreeltaan myös CD:nä. Treeninauhaa on julkaistu ainakin vuonna 1996, kiva olisi tuotakin kuulla.

Tyylillisesti Aske on hyvin ajalleen ominaista black metallia. Jopa syntetisaattoriakin löytyy, mutta vain mausteena. Tuotanto ei ole sieltä kaikkein rupisimmasta päästä ja toimii varsin mainiosti. Päivän biisi löytyy vanhemmalta Goatfuck demolta, joka, nippa nappa, kuulosti paremmalta kuin seuraajansa. Tutustumisen arvoisia hautakammion helmiä!

Mixet tahdo olla mun kaa / 2. Maanantai

 

Valitettavasti (?) tässä on Hausjärven Oitin suurin lahja musiikkimaailmalle: 2. Maanantai, joka sai hetkellisesti suurta suosiota vuoden 1994 tienoilla. 2. Maanantai on lähes joka osa-alueella ysäriä, niin hyvässä kuin pahassakin.

Päivän kappaleen piti olla tyystin toinen laulu, mutta jo tämän suunnattoman ärsyttävästi nimetyn Mixet tahdo olla mun kaa –renkutuksen on tyhjänpäiväisillä sanoituksillaan, mieslaulajan monotoni-äänellään ja eurodance-meiningillään haitannut muita kirjoituksiani jo sen verran pahasti, että sen aiheuttama turhautuminen on pakko purkaa ulos jotain kautta. Ja tämä kauhukabinetti valmistelee parhaimmillaan comebackia (ja nyt kun comebackeista puhutaan, niin samaa ilmeisesti suunnittelee myös Spice Girls. Taas.).

Jos Haudanusva saa tämän soimaan päähänsä ja vielä päivänsä pilalle, niin tehtäväni on suoritettu!

Luzifers Ghilom / Amon Düül II

 

Kuuntelin alkuvuodesta hieman Amon Düül II:ta, tuota psykedeelisen krautrockin edelläkävijää. Pandaluolaa varten on kirjoitettu (muttei vielä julkaistu) bändin debyyttialbumi Phallus Deistä (1969) arvio, arvelen sen ilmestyvän syksyllä. Nyt olen taas tehnyt musiikillista odysseijaa krautrockin huuruiseen ytimeen kuuntelemalla alan bändejä, joten tämä Luzifers Ghilom –niminen biisi on jälleen ajankohtainen. Introsta tulee jostakin syystä mieleen vielä 80- ja 90-lukujen taitteessa suomalaisessa televisiossa esitetyt itä-blokin lastenpiirretyt, siitä taas siirrytään protohevi-riffittelyn kautta suoraan psykedeliaan. No huh.

Bändin historiaan kuuluu taidekommuuni, ja sitä kautta myös löyhät kontaktit Baader-Meinhof-ryhmään. Amon Düül II ei Punaisen armeijaryhmän väkivaltaisia teesejä kannattanut, mutta tuo sivujuonne tekee bändin historiasta vain kiinnostavamman. Pitänee siis katsoa, jos löytäisi krautrockia käsittelevää kirjallisuutta jostakin…  Paskat mistään Lontoosta, Berliinissä vasta oli jotain!

My Second Coming / Blashemia

Thrash-, speed ja death metal olivat kovia sanoja kahdeksan- ja yhdeksänkymmentäluvun taitteen Suomessa, niin myös kotoisessa Hämeenlinnassa. Jussi Halla-Ahollakin oli tuolloin se pakollinen yhtyeensä, Blashemia. Halla-Aho itse siis kitarassa ja laulussa. Nimestä on jäänyt p-kirjain vahingossa unholaan kun yhtyeen logoa piirrettiin, logot olivat ilmeisesti kuitenkin sen verran tärkeitä, ettei oikeinkirjoituksella tainnutkaan sitten olla hirveästi väliä. Tyylillisesti yhtye heitti enemmänkin speed metallin kallellaan olevaa räimettä, melko puhtoisilla vokaaleilla. Aktiivinen Blashemia oli vuosien 1989-1994 kieppeillä. Kitaratyöskentely on ihan mukavaa kuunneltavaa, mutta melko munattomat vokaalit ovat tämän kappaleen kompastuskivi. Biisit ovat kyllä kaikesta huolimatta aikas kekseliäitä, hyviä jopa.

Varsin tavanomainen aikansakuva siis, jota tosiaankin kuuntelee huomattavasti mieluummin kuin nykypäivän pitkälle tuotteistettuja vastaavia. Underground toki elää tänäkin päivänä, mutta niin kutsuttu death/thrash, saatikka metalcore vitsaus syö pohjaa koko touhulta, yhtyeet kun kuulostavat aivan joltain muulta kuin likaiselta. Siitä ei ole tietoa miltä demolta - tai edes mitä demoja yhtyeellä oli - kappale on lohkaistu, mutta ilmeisesti tuo on kuitenkin vuoden 1991 satoa. Halla-Ahon Scripta-blogista saapi lisätietoa ja muutaman ääninäytteenkin.

Robinson Crusoen huono-onnisempi haaksirikko / Euthanasia

 

 

Monelle tulee varmasti yllätyksenä se, minkälaisen musiikin parissa Jarkko Martikainen aloitteli uraansa 80-luvulla. Mies asui tuolloin Kajaanissa ja vaikutti Euthanasia-nimisessä kokoonpanossa eräänkin Ewo Pohjolan/Rytkösen kanssa. Euthanasia soitteli hardcore punkkia, joka otti vaikutteita metallista, mutta kehitteli täysin oman sanoitustyylinsä. Siitä esimerkkinä tämä Robinson Crusoen huono-onnisempi haaksirikko –niminen kappale, jossa herra Crusoe ei kohtaa Perjantaita vaan korkeintaan oman loppunsa ihmissyöjien padassa. Hullunkurisista sanoista voi löytää löyhiä linkkejä Martikaisen myöhempäänkin tuotantoon.

Tämä versio on vuonna 1988 Ämpäri Päässä Pyöränkumia Pumppaa –kasetti-LP:ltä, joka jäi Martikaisen viimeiseksi levytykseksi Euthanasian riveissä tämän muutettua Savonlinnaan.

Hiidenkurkihirsipuu / Wolfhorde

Nettiä selaillessa löytyi tämä uusi kotimainen folk metal partio Wolfhorde nimeltänsä. Suoraan sanottuna yrittäjät tälla kentällä ovat tavallisesti olleet melko mitäänsanomattomia tapauksia, mutta tällä kertaa yllätyin vallan positiivisesti. Susilauma on toki nimenä ollut tuttu jo jonkin aikaa, mutta koska olin saanut bändistä hieman ei-vakavammin otettavan kuvan kiitos hieman ontuvan nimivalinnan ja biisien nimien. Yllätys olikin sitten varsin mainio kun kaiuttimista syöksyi hyvällä produktiolla ja kanteleella sävytettyä metallia. Syytä tähän vaadittaisiinkin, sillä yhtye on ollut kasassa jo noin vuosikymmenen verran ja kokemusta on jäsenillään vieläkin pidemmältä ajalta. Sanoitukset ovat tässä Hiidenkurkihirsipuussa hieman erikoiset, hauskatkin jopa. Se kertoo tarinaa miehestä, joka lähtee metsästämään kurkihirttä itsensä Tuonen mailta. Laulu on vedetty painoltaan sopivan runomaiseksi, joka sovituksellisesti on vallan mainio ratkaisu. Tästä kyseisestä kappaleesta on muuten olemassa ainakin kaksi eri versiota, jotka eivät sinänsä eroa toisistaan paljonkaan, mitä tuotantoa on uudempaan saatu aavistuksen paremmaksi.

Yhtye on tähän mennessä julkaissut ainakin yhden demon vuonna 2007, Ravished oli tuon nimi. Deathknot EP ulostui tänä vuonna, kannattaa ostaa --> nuita saa varmaan vielä bändiltä itseltään. On ilo huomata, että Suomesta löytyy vielä kunnollisia, vaikkakin valitettavan harvoja tapauksia jatkamaan mm. Ensiferumin, Moonsorrow'n, Finntrollin tahi Turisaksen viitoittamaa tietä. Täyspitkä lienee vain ajan kysymys, toivon ma.

En pidä susta / 013

 

013 esitti käppästä ja kutikutoista punkkia ajalta, jolloin lähes kaikki punk-henkiset immeiset soittivat joko uutta aaltoa tai hardcorea. 80-luvun alussa melodinen punk ei ollut päivän kovin sana, vaan käytännössä 013 sai operoida tuolla kentällä yksin kiljunhuuruisen Maho Neitsyen kanssa. Eihän 013 aina edes luottanut säröiseen kitaravalliin, vaan tämä on periaatteessa ensimmäisiä suomalaisia ns. “helinäpunk”-bändejä. Melodisuus menee draivin edelle, vaikka kyllä 013 osasi myös revitelläkin. Naiivisti kynäilty En pidä susta edustaakin 013:n melodisinta puolta.

Pukkilassa toiminut 013 alkoi paikallisten poikien yhteisenä ajanviettotapana ja harrastukseksi se myös jäi. Miehistö vähän vaihtui, kunnes bändi päätti lopettaa vielä 80-luvun aikana. Saldoksi jäi siis pelkästään Takaisin todellisuuteen –LP ja esiintyminen Propagandan julkaisemalla Russia Bombs Finland –kokoelmalla.

The Ancient Lord of Ice [Mighty Yugsuduk] / Evol

Evol on - tai siis oli - italialainen jonkin sortin melodista black metallin katkuista musiikkia soittava yhtye, joka haki sanoitukselliset teemansa mm. Lovecraftin maailmoista. Dreamquest [1996], jolta kappale on lohkaistu on bändin järjestyksessään toinen kokopitkä. Tuolle levylle ominaista on, että yli puolet kappaleista ovat eräänlaisia syntikkainstrumentaalisia väliosia. Rehellisesti sanoen nuo syntetisaattorit kuulostavat välistä melko hirvittäviltä halpacasioilta, mutta jostain kumman syystä ne kuitenkin pääsääntöisesti tuntuvat toimivan jopa ihan mallikkaastikin.

Aikoinaan tämän levyn hommattuani en juurikaan pitänyt siitä, mutta näin jälkikäteen tuo on kyllä jollain sympaattisella tavalla ihan mainio levytys. Tunnelma tosin tuntuu olevan enemmänkin keskimaasta kuin Lovecraftin painajaismaailmoista, sen verran hilpeitä hobittimelodioita viljellään melko useastikin. Mainita täytyy myös yksistä historian kamalimmista kansikuvista, mitä metallin saralla on kuunaan nähty; nuo digitaaliset linnat vetävät jo vertoja Gloomy Grimin videolle! Yhtye koostui kolmesta ydinjäsenestä ja jo taiteilijanimistä voi päätellä minkälaisella pohjalla yhtye aikoinaan seisoi, nimittäin kun bändissä soittivat mm. Prince of Agony, Lord of Sorrow sekä Princess of Disease. Juu, naislaulua oli ajan hengen tyyliin mukana ja italialaisaksentti oli myöskin sangen huvittavaa kuultavaa. Parempaa puolta taasen edustivat varsin loistokkaat puhtaat tenorilaulut, joita hoiti Roberto Scarpa Meylougan, hemmo soitteli myös värisyttäviä urkuja tuolle levylle. Rääkylaulut olivat myös sitä parempaa puolta.

Yhtyeellä on muistaakseni kokonaista kolme albumia plakkarissa plus joitain pienjulkaisuja vielä. Demot olisivat eittämättä mielenkiintoista kuultavaa, taitavat olla CD:llekin joskus painettu. Ja muuten, tuo Dreamquest julkaistiin muutama vuosi takaperin bändin debyytin The Saga of the Horned Kingin kanssa tuplalevynä No Coloursin toimesta. Tämänkään yhtyeen nykytilasta ei ole sen kummempaa tietoa, mutta oletan tuon nyt olevan kuopattu jo aikoja sitten, viimeisin levytys kun on kuitenkin kymmenen vuoden takaa.

Hordes / Virgin's Cunt

Tutkimus suomalaisen black metal -historian syövereissä jatkuu ja nyt tartutaan Virgin's Cunt nimiseen yhtyeeseen, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Darkwoods My Betrothed nimisenä. Kyseessä on bändin ensimmäinen demo Reborn in the Promethean Flame [1993], joka on aavistuksen primitiivisempää kuin sitä seuranneet tuotokset. Vuoden tuoreemmasta Dark Aureoles Gathering -demosta löytyy kaksi eri versiota, joista toinen on julkaistu vanhalla ja toinen uudella nimellä. Nimen vaihtuessa vaihtui myös musiikkityyli hieman vakavammin otettavaksi, mutta vaikka Reborn in the Promethean Gift ei aivan täysin vakavaa omistautumista olisikaan, ei se poista sitä seikkaa, että tuotos helvetin hyvää tavaraa. Nämä kaksi demoa on myös julkaistu jälkimmäisen nimeä kantavalla 250 kappaleen painoksen kokoelmalla Cryonics Recordsin toimesta vuonna 2000, harvinaista herkkua siis tuo ja kelpaisi totta vieköön minullekin.

Myöhemmin DMB julkaisi kolme albumia, mutta lipsui jo viimeisimmällään, Witch-Huntsilla [1998] jo hieman valtavirran puolelle. Itselle tipahtaa vanhempi kama hieman paremmin, vaikkei tuossa uusimmassakaan mitään erityistä vikaa silti ole. Yhtye aktivoitui jälleen 2000-luvun puolivälin paikkeilla, mutta homma jäi muistaakseni vain muutamaan keikkaan. Yhtyeen tämänhetkisestä statuksesta ei minulla ole tietoa, toivottavasti jotain joskus vielä pukkaisi, varsinkin kun yhtye on ensimmäisestä demosta lähtien tehnyt aina varsin laadukasta musiikkia. Uudesta levystä oli silloin aikoinaan ainakin puhetta. Nippelitietoa vielä sitä haluaville: Nightwishin Tuomas Holopainen oli aikoinaan myös tässäkin bändissä, syntikoissa siis ja taitaa se Vuorisen Emppukin jollain levyllä piipahtaa.

Until the End / The Dwyers

 

No nyt on Kipparnuukkelikin kotiutunut Ilosaarirockista. Siitä tulee raporttia ajallaan Lammas Zineen, mutta käydäänpä tässäkin läpi jotain aiheeseen liittyvää: Jos minulta kysytään, niin Töminän kovimman keikan soitti turkulainen The Dwyers. The Dwyers on julkaissut tähän mennessä kaksi levytystä (nimetön seiskatuumainen loppuvuodesta 2008 ja seuraavana kesänä LP) ja olen nähnyt bändin livenä jo kahdesti. Töminän keikka aloitettiin tällä biisillä, joka on bändin ensimmäiseltä seiskatuumaiselta. Harmi, ettei tätä äänitetty Gas Station Masturbation –LP:lle, tämä olisi nimittäin sen ansainnut.

Tämä biisi on esimerkki siitä, miten hienoa punk-musiikkia nykyään tehdään Suomessa. Aggressio kohtaa melankolian yksinkertaisessa biisirakenteessa kappaleessa, joka ei ehkä tarjoile mitään uutta mutta on hyvin tehtyä. Suosittelen tutustumaan livenä.

Sword of a Thousand Funerals / Vornat

Syventykäämme tällä erää kotomaamme black metal historiaan; vuorossa: Vornat. Yhtye julkaisi aikoinaan pari demoa; The Flame of Satan [1994] ja Gjotnejm [1996] sekä splitin Hellfuckedin kanssa vuonna 2002. Sword of a Thousand Funerals on siis tuolta uudemmalta demolta. Yhtyeen aktiivisuudesta en tiedä, mutta täyspitkän julkaiseminen aikoinaan ei olisi ollut lainkaan huonompi homma, 1990-luvun suomi-bändi parhaimmistoa siis. Uutta materiaalia odotellaan kuin Mustan Surman Mortalis Magnaa ikään. Kuuleman mukaan itsemurhaosastoa on myös harrastetty tälläkin suunnalla, vokalisti täräyttänyt aivonsa pellolle siis.

Vanhaa suomalaista mustaa metallia on nyt tullut kuunneltua enemmänkin. Tuntuu, että vanha lääke on parempi kuin pussillinen uusia. Ja se paljon puhuttu genren ylitarjonta vaikuttaa erittäin huonolla tapaa musiikkiin; uusia yhtyeitä nousee esiin kuin sieniä sateella, mutta vain muutama prosentti niistä on kuuntelukelpoisia. Internetin tuoma liiaallinen helppous oman musiikin julkaisemisessa yksinkertaisesti syö sitä musiikin fiilistä ja arvoa aivan liian tehokkaasti. Kaiken maailman rupiset yhden ihmisen paskadigitaalisaundiset makuuhuoneprojetit eivät taida olla meikäläisen juttuja, tuskin kenenkään muunkaan. Onneksi hyvä tavara ei sinällään häviä mihinkään, sitä on vain hankalampi löytää...

Pa Gruvstiigher Vandrum / Arckanum

 Arckanum on kiistatta yksi ruotsalaisen black metallin tärkeimpiä nimiä. Yhtyeen kolme ensimmäistä albumia, Fran Marder [1995], Kostogher [1997] sekä tämä kyseinen Kampen [1998] ovat alansa klassikoita. Kun yhtyeen ainoa jäsen Shaamatae [Johan Lahger] vihdoin katkaisi bändin ympärillä leijuneen täyspitkien hiljaiselon kymmenen vuotta edellisen levyn jälkeen vuoden 2008 Antikosmos albumillaan oli varsin ilo huomata, että ruodussa ollaan pysytty, vaikka aivan samaa tasoa vanhojen suosikkien kanssa ei levy olekaan. Harmaita hiuksia on tuottanut noiden klassikkoalbumien uusintajulkaisut, jotka Full Moon Productions muutama vuosi sitten saattoi maailmaan; taso ei ollut kaksinen, eikä luvattua väriä kansissa sitten ollutkaan. Paremmat uusintaversiot julkaisi Debemur Morti hienoina digibook versioina ja kotimainen Hammer of Hate työstää mainiota kuvavinyylisarjaansa. Itselläni on tietenkin juuri nuo rupuiset versiot, prkl!

Äkkiseltään yhtye saattaa vaikuttaa joltain pakana- tai folkmetallijutulta peikkoasuineen, mutta tästä ei kuitenkaan todellakaan ole kyse, sillä Arckanum edustaa lähinnä kaaosta ja anti-kosmista satanismia. Muutama kansanmusiikkiripauskin toki yhtyeen musiikista löytyy, mutta varsin pieniksi mausteiksi ovat ne jääneet. Musiikillisesti Arckanum liikkuu välillä myös hienoisen death metal -vivahteen puolella. 

Kaiken lisäksi Shaamatae kirjoittaa okkulttista kirjallisuutta. Uusi, nyt jo kuudes levy, Sviga Læ ilmestynee Regainin toimesta vielä tämän vuoden puolella. 

Midnight Interval / Ildjarn

Ildjarn on varsin mielenkiintoinen ja totisesti poikkeava tapaus norjalaisen black metallin saralla; yhtyeen tai sanottakoon miehen [Vidar Vaaer] tuotanto on aina ollut jonkinlaista mustan metallin ja punkin sekoitusta, joka vyöryy päälle rytinällä ja raivonvallassa kuin villisikakarju ikään. Myös äänimaisema on levytyksillään aina ollut varsin karu, jopa niin, että termi raw black metal on ilmeisesti saanut alkunsa Ildjarnista. Vaikka saundit varsin karua kuultavaa ovatkin, ei musiikista selvän saaminen ole kuitenkaan kauheankaan hankalaa. Sen sanon kyllä, että suuremmalle osalle metallin kuuntelijoista ei tämä tule koskaan uppoamaan, liikaa tämä voi olla myös monelle BM:stä pitäville. Lisäksi kappaleet ovat rakenteeltaan erittäin yksinkertaisia.

Luontoa, jos mitä Ildjarnin musiikki vihan lisäksi edustaa. Vidar onkin nykyisellään vetäytynyt erakoksi johonkin Norjan Telemarkille, eikä musiikkia enää tehdä. Virallisesti yhtye sai kuitenkin loppunsa vasta vuonna 2005, vaikka uutta materiaalia tehtiin viimeksi vuonna 2002, tosin Ildjarn - Nidhogg muodossa. Kyse on siis levyistä, joita Vidar ei tehnyt yksin, vaan ystävänsä Nidhoggin kanssa. Nuo kollaboraatio-levyt olivat vielä varsin usein, ellei aina ambient-tyylisiä. Haastatteluissa on Vidar usein puhunut luonnon kunnioittamisesta ja hän on sanonut vihaavansa ihmisiä yli kaiken ja siitä Ildjarnissa ilmeisesti myös on kyse. Lyriikoita ei kuitenkaan ole koskaan julkistettu yhtä kappaletta enempää.

Vielä nippelitietoa: nimittäin Emperorista tutut Samoth ja Ihsahn vierailivat aikoinaan varhaisilla Ildjarn -demoilla. Näitä yhdisti myös varhainen death metal -tapaus Thou Shalt Suffer. Ildjarn on eittämättä yksi Norjan tärkeimpiä BM helmiä, vaikka se onkin usein jäänyt mainitsematta isompien nimien ohessa. Oma vaikutuksensa yhtyeellä selvästi kuitenkin on siihen, millaiseksi black metal on nykyään muotoutunut.

Take a Pebble / Emerson, Lake & Palmer

 Kanerwala on viettänyt hiljaiseloa kesäkiireiden vuoksi, joten pyrin tänään laittamaan tämän päivän lisäksi edellisetenkin päivien kappaleet. Edellispäivän kappaleeksi valikoitui kosketinsoitinvelho Keith Emersonin, kielisoitinten sekä laulun taitajan Greg Laken ja rumpalinero Carl Palmerin muodostaman trion ensimmäisen, eponyymin albumin, selvästi paras taidonnäyte. Kappaleen taidokkaat ja korviahivelevän kauniit pianomelodiat ovat eittämättä kappaleen ydin, mutta välillä kuullaan myös akustista kitaratunnelmointia. Laulua on koko levyllä valitettavan vähän, mutta sitäkin loistavampaa sellaista.

ELP perustettiin vuonna 1970 kun King Crimson ja The Nice jakoivat saman lauteen eräässä tapahtumassa. The Nice oli siis silloinen Emersonin yhtye ja Lakehan tunnettiin tottakai King Crimsonin vokalistina. ELP:hän kuulostaa hyvinkin samanlaiselta usvaprogelta kuin CK, mikä ei tietenkään voi olla huono asia. Sooloiluille on kuitenkin annettu ehkä enemmän sijaa, albumin toimiessa suoranaisena soitinten hallintaoppaana. Loppu levyllinen onkin sitten enemmän tahi vähemmän mielenkiintoista tavaraa, mutta varsinaisia loistokipaleita ei tätä kymmenminuuttista enempää valitettavasti löydy. Take a Pebblelstä kannattaa myöskin katsoa aivan loistava kaksiosainen live-pätkä YouTubesta.

Matti / CMX

 

“Pellolla mökki
mökissä matti
Matissa syöpä
Lalalallallaaa

Tuvassa sanko
sangossa paskaa
paskassa verta
Lalalallallaaa”

A.W. Yrjänä ja CMX kokivat taiteellisen huippunsa siis jo 80- ja 90-lukujen taitteessa biisissä, jolle ei ole varsinaisesti annettu nimeä. Fanien keskuudessa tämä alle 30 sekunnin hc-rypistys on kuitenkin saanut Matti-nimen.

Kyllähän CMX kirjoitti sellaisenkin biisin kuin Lapsi, mutta siihenkin verrattuna Matti tuntuu irtiotolta. Pääriffikin on kämänen millä tahansa mitta-asteikolla tarkasteltuna. Biisiähän ei pitänyt alunperin edes julkaista, mutta Bad Vugumin pomo kuulemma vaatimalla vaati sen Tanssitauti-EP:lle. Ihme kyllä, CMX soittaa biisiä yhä silloin tällöin keikoillaan. Yllä on pätkä viime vuoden DBTL-tapahtumasta.

Gods of War / Manowar

 Tämänpäiväinen kappale pistää kertalaakista edellisiä Manowar-klassikoita kertaluokkaa eeppisemmäksi. Gods of War menee voimakkaassa tunnelmassaan ja ponnekkaissa kuorolualuissa jo niin kaukaisille kunniankentille, että että heikompaa hirvittää, Manowar nähkääs tappaa! 

Manowar on jo kolmekymmentä vuotta takonut voitonmiekkoja ahjossaan, vaikka yhdeksänkymmentäluku olikin hieman vaisumpaa aikaa, mitä nimittäin levytysten tasoon tulee. Bändi on myöskin suoltanut hirvittävän kasan live-levyjä, joita en oikein jaksaisi ymmärtää. Joka tapauksessa, 2000-luvun Manowar nousi jälleen sille tasolle, jolla se kahdeksankymmentäluvulla oli; Warriors of the World [2002] sekä etenkin tämänpäiväinen levy Gods of War [2007] ovat miltei klassikkoainesta. Ehkä Into Glory Riden [1983] ja Hail to Englandin [1984] tasolle ei aivan ylletä, mutta Kings of Metalin [1988] kanssa samalle tasolle kyllä, yhtyeen parhaimmistoa siis. Vaikka yhtye on saanutkin imagonsa puolesta sontaa niskaansa, täytyy minun tunnustaa, että moinen pullistelu ja itsensä korkeammalle jalustalle nostaminen muihin nähden on pelkästään tervettä, juuri tuollaisena pienehkön huumorin siemenen sisältävänä pläjäyksenä. Jotkut asiat eivät onneksi muutu, eikä Manowarin ole tarvettakaan muuttua. Hail Manowar!

Sanat ei tehnyt tätä laulua / Asa

 

 

Suomalaisen hip hopin mielenkiintoisin nimi on ainakin itselleni Asa. Mies tekee monipuolista ja kiinnostavaa musiikkia, eikä ole saavuttanut suosiota blingbling-menolla ja autoista, kartanoista, bileistä sekä friiduista riimittelemällä. Miehen tuotannon tähänastisena huippuna pidetään vuoden 2008 Loppuasukas-albumia, jolta päivän kappale on peräisin. Asan taustalla kekkaloivat ensimmäistä kertaa Jätkäjätkät, joiden nimellähän julkaistiin juuri Ykstoist ykstoist –albumikin, josta tulee lähiaikoina juttu Pandaluolaan.

Videossa on melodramaattista arkistokuvaa toisesta maailmansodasta. Sinne sun tänne on silmiinpistävän kömpelösti (mutta ilmeisen tahallisesti) tökätty lumipukuinen tai vaihtoehtoisesti kameran kanssa palloileva Asa. Raskaita kuvia, kevyttä leikittelyä.

Mourning Soul / Absurd

Tämän päiväinen kappale kantaa nimeä Mourning Soul ja sen esittää saksalainen, maineeltaan poliittisesti epäkorrekti yhtye nimeltänsä Absurd. Musiikissaan Absurd yhdistelee vaikutteita niin black metallista, kansanmusiikista kuin punkistakin sointinsa ollen varsin rokkaava, yksinkertainen ja ennen kaikkea pirun tarttuva. Mourning Soulia voitaneen pitää yhtenä bändin suurimmista hiteistä ellei jopa suurimpana, mikäli hitistä voidaan edes puhua näinkin marginaalisen musiikin tyylilajin ollessa kyseessä. Biisistä on tehty myös uudempi versio yhtyeen 15-vuotis levylle Der Fünfzehnjährige Krieg [2008], joka sisältää bändin parhaimmistoa uudelleen soitettuna ja paremmalla tuotannolla. Alkuperäisessä versiossa äänenlaatu on melkolailla raa'an kotikutoista, mutta hyvä kappale toki toimii minkälaisella tuotannolla tahansa. Kumpi versio sitten on parempi? Kysymys lienee turha näin hyvän kappaleen kohdalla, hiiskatin hyviä ovat molemmat. Vanha versio lienee ilmestynyt ensikerran yhtyeen debyytillä Facta Luquuntur [1996]. Albumi itsessään koostuu hieman sekavasti useista eri nauhoitussessiosta peräisin olevista kappaleista, mutta on kuitenkin jonkinlaisen klassikon asemassa, ansaitusti toki.

Lienee sanomattakin selvää, että sellaiset yhtyeet kuin Absurd saavat kärsiä ulosantinsa epäkorrektiuden tähden ja taitaahan tuo olla kiellettyjen bändien listalla ainakin Saksanmaalla. Pari vankilatuomiotakin on jäsenillään takana...

It's Good But It Just Ain't Right / The Hellacopters

 

Nicke Anderssonin luotsaama The Hellacopters alkoi 2000-luvulla siirtyä pois kaikkein räkäisimmästä garage rockista. By the Grace of God –albumi vuodelta 2002 on kaukana Supershitty to the Maxin (1996) räkäisyydestä, mutta määrätietoisesti bändiään hallitseva lippispäinen Andersson on vuodesta toiseen osannut kirjoittaa hyviä biisejä. Päivän kappaleeksi runsaan pääsoiton (pään sisällä soiminen, vrt. radiosoitto) perusteella valikoitunut It's Good But It Just Ain't Right  on oikea kesäinen menopala, jota kelpaa kuunnella talvellakin!

Nicke Ande… Roaylen laulama “… boat to Helsinki City” iskeytyy korviin joka kerta kun sen kuulee. Biisihän kertoo rokkimeiningeistä kuten suurin osa The Hellacoptersin tuotannosta, ja mikäs siinä kuunnellessa kun Andersson laulaa kuinka kaikki ei menekään niin kuin elokuvissa?

Dens Sista Runans Dans / Finntroll

Olin eilen aavistuksen pidemmällä pyöräilyreissulla. Ajoin pitkin maan- ja metsäteitä noin kolmisenkymmentä kilometriä, iltahämärissä tietenkin. Pysähdyin matkan varrella pulahtamassa pienessä metsälammessa ja ajelin ilman paitaa Rengon Asemiin saakka. Ah, mitä vapautta, ja mitkä usvaiset maisemat! Kaiken keskelllä hyräilin sekä viheltelin kaikenlaisia mieleen juolahtavia melodian pätkiä ja juuri tätä Finntrollia ehkäpä eniten.

Kyse on siis yhdestö Suomipeikon akustisen Visor om Slutet -levyn parhaista kappaleista. Tuolle levyllehän tyypillistä ovat ambientpätkät, jotka vievät kuulijan kauas peikkometsän uumeniin. Varsinaisia kappaleita on tuolla levyllä ehkä aavistuksen vähemmän, mutta loistavasti täydentävät nekin matkaa piktin maanalaisia käytäviä. Itselleni tuo kolmikymmenminuuttinen lukeutuu yhtyeen parhaisiin. Itse asiassa tunnelma on kuin muumeista; välillä ollaan noitametsässä ja välillä on meri palannut takaisin. Tämä levy jäi myöskin Somniumumin [Teemu Raimoranta] viimeiseksi nauhoitukseksi miehen tiputtua sillalta järven jäälle. Muistan tuonkin tapauksen kuulleeni jollain leirillä kavereiden kanssa, taisimmepa pitää jonkinlaisen hiljaisen hetkenkin keskenämmre tapahtuneen johdosta.

Kodou / Dir en grey

 

Ja yhä pyöritään nousevan auringon maassa, tosin ei mitenkään tarkoituksellisesti. Lähipiirissäni on muutama törkeä Dir en grey-fani, joten olikin jo ihme etten aiemmin kuunnellut yhtyettä enemmän. Tylsän Marrow of a Bonen (2007) vuoksi en innostunut yhtyeestä kovinkaan helposti, ja vaikka suoranaisesta innostuksesta en nytkään voi puhua, niin kyllä Withering to Death (2005) kuulostaa huomattavasti paremmalta. Kaikkitietävä (sic) Rate Your Music tosin luokittelee albumin seuraajansa huonommaksi, mutta eipä välitetä siitä.

Radiosoittoon tätä voisi kuvitellakin melodisuutensa vuoksi, mutta biisin huolella kirjoitettu sanoma menisin keskivertokuulijoilta noteeraamatta. Japani voi kielenä tosin karkottaa osan kuulijoista tiehensä, ja saman voi tehdä myös vokalisti Kyon ääni. Video on kuitenkin astetta häiriintyneempi, mutta siitä (ja samalta albumilta lohkaistusta Saku-kappaleesta) on tulossa lähiaikoina Pandaluolaan oma juttunsa.

Ruusupensaat / Indica

Ruusupensaat on Indican Pahinta tänään -kokoelmalta löytyvä ennenjulkaisematon pianofiilistely. Indica onkin parhaimmillaan juuri kauniissa pianon sävyttämissä kappaleissa. Mitä tuohon kokoelmaan muuten tulee, niin en voi kuin ihmetellä kuinka huonoja biisivalintoja se pitääkään sisällään. Ennenjulkaisemattomia lukuunottamatta se koostuu lähinnä yhtyeen menopaloista, juuri niistä mitkä useimmiten itse skippaan varsinaisilta levyiltä. Nuo kappaleet eivät sinänsä ole huonoja, mutta kalpenevatpahan vaan liiaksi verratessa niihin kauniisiin ja eteerisiin leijailuihin, johon koko yhtyeessä aikoinani ihastuin.

Vastikään on myös julkaistu Indican ensimmäinen englanninkielinen albumi, A Way Away, joka tosin koostuu uudelleen sovitetuista ja käännetyistä vanhoista veisuista. Hyvä niin, sillä täydellinen englanninkielisyyteen vaihtaminen ei tämän yhtyeen kohdalla tule kuuloonkaan, sillä poikkeuksellisen hyvät suomenkieliset sanoitukset näyttelevät vähintäänkin yhtä suurta osaa kuin tyttöjen luoma musiikkikin. Sanoisin, että parhaimmillaan Jonsu on kyllä maamme sanoittajien kärkikaartia. Miettiä voi kyllä sitäkin, onko Nightwishin Euroopan kiertueen lämmittelijän osasta poikinut suosio ulkomailla tai diili Nuclear Blastin kanssa lopulta ollenkaan hyvä asia, nuo kun rohkaisevat liialliseen kansainvälistymiseen, jota minä en ainakaan halua. Olen varmaankin melko itsekäs tällaisia puhuessani, mutta toki olen myös iloinen siitä, että bändillä pyyhkii varsin hyvin. Uutta suomenkielistä levyllistä odotellessa...

Armed for Killing / Disclose

 

Dischargen nimeen vannova d-beat on varmasti yksi kapea-alaisimmista genreistä mitä maa päällään kantaa, vaikka punk melko suuren ilmaisuvapauden salliikin. Ainakin omalla kohdallani voisin nimetä japanilaisen Disclosen yhdeksi parhaimmista d-beatia tahkoavista ryhmistä. Disclosella on oma uniikki tapansa esittää d-beatia, sillä bändin äärisuttuista soundia voisi kuvailla äärimmäisen raa’aksi ja tummanpuhuvaksi.

Käytännössä kaikki Disclosen riffit ovat toisintoja Dischargen jo muinoin tekemistä riffeistä. Päivän kappaleena on Nightmare Or Reality -EP:n (1999) päätösbiisi Armed for Killing. Biisi rakentaa samaa sotaisaa tunnelmaa kuin Dischargenkin klassikot, mutta vie homman pitemmälle ja onnistuu kuulostamaan todella julmalta. Askeettinen äänimaailma vain tukee bändin ääritylyä meininkiä.

Disclosehan on vaikuttanut useampaan yhtyeeseen kuin yleisimmin mielletään. Portlandilainen, vankkaa suosiota saavuttanut Tragedy on nimetty Disclosen tekemän levyn mukaan ja ainakin turkulainen Kylmä Sota nimeää Disclosen yhdeksi suurimmista vaikuttajistaan.

Hook the Monster / Kalmah

Mikäs sopisikaan tämän päivän kappaleeksi paremmin kuin Kalmahin Hook the Monster. Syynä tähän on se, että olin eilen illalla varsin menestyksekkäällä kalareissulla, saldoksi tuli kaksi hyvän mittaista kuhaa ja lopulta viimemetreilä kotiruovikosta riuhtaistu kolmen kilon hauenjöllikkä. Hauenkalastuksesta kertoo tämänkin piisi, varsin epätyypillinen aihe metallibändille, vai? Hurjan kamppailun lopuksi kalastaja lopulta tukehtuu kalanruotoon, kaislikon kuningas sai siis kostonsa, hah! Toinen kalastuskappale kertoo mateen kostosta, siinä pilkkijät punnitaan...

Kalmah ei ehkä musiikillisesti erotu muista melodeath yrittäjistä kauhen hyvin, mutta sanoitukset, teemat ja bändin asenne tekevät siitä riistan- ja kalastuksenhoitometallin itsevaltiaan. Yhtyehän on tunnettu myös suometallin lipunkantaja. Ja vielä niille jotka eivä ennestään tiedä, niin Kalmah on karjalaa ja tarkoittaa kohti kuolemaa, tai ainakin jotain siihen suuntaan.

Tämä kyseinen kalastuskappale löytyypi viimeisimmältä, 12 Gauge -levyltä [2010]. Tosiasia on kuitenkin, että Kalmah teki parhaat albuminsa 2000-luvun alkupuolella. Swamplord ja Swampsong ovat oivallisia merkkiteoksia melodisen death metallin saralla. Nykyään homma alkaa olla jo hieman lässähtänyttä kuten muillakin suomalaisilla kanssaveljillään eli Children of Bodomilla ja Northerilla. Kalmah on kuitenkin tästä kolmikosta pitänyt kiinni edes jonkinlaisesta laaduntyngästä, kun CoB ja Nortti ovat viimeimmäksi suoltaneet jopa suorastaan surkeita levytyksiä.

Tervemenoa suolle siis, viikingit käyttivät kuuleman mukaan suopursua sotasimassaan raivoa tuottamaan. Suopursullahan on huumaava vaikutus, joka lähinnä ilmenee päänsärkynä. Syökää lakkoja ja karpaloita.

Liv och död / Masshysteri

 

Elämme eriskummallisia aikoja. Tätä kirjoittaessani juon voileipää ja syön kahvia. Vilkaisen ulos ikkunasta: aurinko paistaa, linnut laulavat eikä taivaalla näy ensimmäistäkään pilveä. Tilanne tuntuu absurdilta siksi, että tänään juhlitaan jälleen Ämyrock Hämeenlinnan kaupunginpuistossa. Ämyrock tunnetaan paitsi ilmaisuudestaan, Kari Peitsamosta että sateestaan. Nyt olisi ensimmäinen sateeton Ämyrock vuosikausiin.

Päivän tsibale on Masshysterin Liv och död tämän uumajalaisbändin debyyttialbumilta Vår del av stan vuodelta 2008. Masshysterin oli määrä esiintyä Ämyrockissa, mutta bändi peruuttikin kaikki kesän keikkansa. Olin odottanut kieli pitkällä nimenomaan Masshysteriä, joka veti viime kesänä timanttiset keikat Puntalassa ja sen aloitusklubilla Suistolla Hämeenlinnassa. Harmi, sillä Masshysterin soittamaa melodiavoittoista helinäpunkkia olisi ollut mukava kuunnella, satoi tai paistoi.

Kielo / Tenhi

No nyt laitamma kappaleen kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeltäni Tenhiltä. Tämä kyseinen kymmenminuuttinen on palanen kauneinta musiikkia, jota maa on päällään kuunaan kantanut. Lisäksi Kielosta on olemassa useampi eri versio, peräti kolme kappaletta nimittäin löytyy. Ensimmäinen, alkuperäinen on julkaistu kolmen kappaleen Airut: Ciwi lyhytsoitolla, toinen versio löytyy Kauan-debyytin bonusraidoista ja kolmas on käytännössä jo eri kappale Luo varjo, mutta samalla melodialla. Lisäksi nuo kaikki versiot löytyvät kolmen levyn Folk Aesthetic 1996 - 2006 boksilta.

Kappale rakentuu varsin viehättävän pianomelodian ympärille, jota ryyditetään aivan täydellisen mahtavilla sanoituksilla. Mainio yllätys oli kun Tenhi soitti tämänkin kappaleen parin vuoden takaisella Helsingin Glorian keikallaan. Yhtye sanoikin jonkin yllätyksen olevan mukana. Samassa paketissa tuli nähtyä myös brittiläinen yhden miehen ihme Sieben ja itävaltalaisduo Dornenreich. Uutta neofolkin katkuista ja eittämättä taasen täydellistä taideteosta voidaan odotella syssymmällä kun jo vuosia työnalla ollut Saivo näyttäisi viimein valmistuvan. Lisäksi vanhoista levyistä on tuloillaan ilmeisesti varsin hulppeat uusintajulkaisut.

Pariterapiaa / PMMP

 

Aivan ensiksi haluaisin kiittää Haudanusvaa siitä, että hän vakuutti minut siitä että PMMP on ihan kuunneltava yhtye. Leskiäidin tyttäret on aikuisten oikeasti hyvä levy, yksi parhaimmista mitä vuonna 2006 ilmestyi. Kun unohdetaan Puuhevonen (2007), niin albumin seuraajalla oli sitten kova työ olla vähintään edeltäjänsä veroinen. Valitettavasti Veden varaan (2009) ei ole ihan yhtä hieno albumin kuin edeltäjänsä, vaikka vähintään hyvä levy sekin on.

Pariterapiaa oli yksi niistä neljästä singlestä, jotka albumilta lohkaistiin. Biisi on synkimmästä ja masentuneimmasta päästä, vaikka koko albumia leimasivatkin alakuloiset tunnelmat. Sanoituksellisina aiheina ovat tosiaan parisuhteen koukerot. Pariterapia tuntuu kovin yleiseltä ilmiöltä nykyään, ja olen onnellinen etten ole oman parisuhteeni kanssa päässyt vielä tähän pisteeseen… heh. Ja otetaanpa biisissä kantaa myös nykyiseen taloustilanteeseen ja yksityisen puolen lääkärilaskuihin.